31. tammikuuta 2015

ON TAMMIKUU, PITKÄ JA HIPATON



Okei, valehtelin hieman otsikossa, sillä ei tämä vuoden ensimmäinen kuukausi niin järin pitkä ole ollut. Ja näköjään sekoitin kyseisestä biisistä kaksi eri lausetta yhdeksi, mutta menköön nyt. Tuntuu, kuin tässä kuussa aika olisi kulunut siivillä. Nyt on jo viimeinen päivä, enkä ole saanut koko kuun aikana oikeastaan mitään aikaiseksi. Loppupeleissä eihän se eroa juurikaan muista kuukausista, hah. Jotain mä kuitenkin olen tehnyt, joten hypätäänpä suoraan niiden pariin! Tammikuussa olen muun muassa...

Käynyt kirkossa. Mä en hirveän usein käy ihan perus luterilaisessa kirkossa, mutta tässä kuussa tuli käytyä. Ja onneksi tulikin, koska se oli kuin olisi juuri oikeassa paikassa, juuri oikeaan aikaan. Siellä "oikeassa paikassa" sattui olemaan muutama muukin, sillä en ole ikinä ollut niin täydessä kirkossa (tai missään muussakaan paikassa). Monet sadat joutuivat seisomaan, ja osa kääntyi ovelta takaisin, kun kirkko oli niin täynnä. Jostain kuulin, että paikalla olisi ollut 1800 henkeä, mutta en ole täysin varma pitääkö se paikkaansa. Kyseessä oli Matti Karin muistokonsertti, jossa esiintyi muun muassa Juha Tapio, Pekka Simojoki, Jukka Leppilampi ja Nina Åström. 

JUHA  
Käynyt elokuvissa. Mä olen oikein elokuvien suurkuluttaja, ja tässä kuussa tuli käytyä vain kahdesti elokuvateatterissa. Ensin kävimme Tarun kanssa katsomassa Vares - Sheriffin ja myöhemmin Tarun, Jennan ja Nanan kanssa Viikossa aikuiseksi. Tykkäsin todella paljon tuosta Vareksesta. Mielestäni se oli paremmin tehty, kuin aikaisemmat Varekset, enkä ihan heti arvannut kuka se syyllinen oli. Tuo Viikossa aikuiseksi taas oli ihan kivaa perushömppää, mutta ei ihan niin hyvä, kuin odotin. 

POPCORN  
Ollut Seinäjoen Illoissa. Tämä nyt on itsestäänselvää, sillä Seinäjoen Ilta on mulle kuin toinen koti, ja lähes poikkeuksetta lauantait siellä vietän. Tässä kuussa on ollut aivan mahtavia Iltoja, joissa on oppinut paljon uutta ja saanut eväitä elämään. Tänään saakin taas kokea jotain aivan mahtavaa ja viettää ihan superin illan, kun Ilta starttaa Vellamonrinteellä kello 20.00!   

ILTA  
Yrittänyt epätoivoisesti löytää kivoja kuvauskohteita. Tässä olen epäonnistunut oikein huolella. Kamera on kyllä kulkenut paikassa jos toisessakin mukana, mutta kuvasaldo on jäänyt todella vähäiseksi. Ehkä ensi kuussa tai keväällä... Kesällä viimeistään, toivottavasti. 

KATTI  
Poseerannut kameran edessä. Toinen epäonnistuminen. En vain tajua, kuinka jotkut osaavat olla niin luontevasti kameran edessä. Jos mua kuvataan, menen tosi jäykäksi ja jokainen asento tuntuu tyhmältä, en tiedä mihin laittaisin käteni ja kuinka seisoisin. Hymystä tulee väkinäinen ja loppujen lopuksi mikään kuvista ei onnistu. No, ehkä siihenkin tottuu ajan kanssa, kunhan vain Taru jaksaa kuvata, hah.

HYMYKUPLA

Näiden lisäksi olen täyttänyt turhautumiseen asti työhakemuksia ja ansioluetteloa, hakenut töitä, katsonut aivan liian monta jaksoa New Girliä Netflixistä, lukenut, datannut, yrittänyt opetella juomaan tarpeeksi vettä, epäonnistunut siinä, katsonut vähän lisää New Girliä, aloittanut postauksia ja lopettanut ne kahden lauseen jälkeen, nauranut, itkenyt, suunnitellut tulevaa, palaveroinut, katsonut Suitsin kaksi ensimmäistä kautta muutaman päivän aikana, katsonut The Voice of Finlandia ja tuntenut myötähäpeää Olli 'kansan luotto' Lindholmille, viettänyt kavereiden läksiäisiä, nähnyt kavereita, laiskotellut, kuunnellut paljon musiikkia ja yrittänyt etsiä uusia bändejä, katsonut vielä vähän New Girliä... Jos vielä jakson katsoisi!

Mitenkäs teidän tammikuunne on sujunut? Olisi kiva pitkästä aikaa kuulla, miten teillä menee! Kommenttiboksi on avoin kaikenlaisille tarinoille, antakaa tulla vain!

27. tammikuuta 2015

ÄRSYTTÄVÄT ASIAKKAAT

Kirjoitin joskus hieman negatiivissävytteisen postauksen koskien asiakaspalvelua ja -palvelijoita (johon pääset tästä), joten ajattelin nyt tasapuolisuuden nimissä kirjoittaa vähän myös vastapuolesta. Eipä ne asiakkaatkaan aina vallan puhtaita pulmusia ole, vai mitä sanotte, erityisesti te asiakaspalvelussa työskennelleet? Olette varmasti kuulleet lauseen "asiakas on aina oikeassa"? No, mä väitän, ettei se täysin pidä paikkaansa. Heitän tähän muutaman esimerkin noista asiakaspalvelutyön helmistä, jotka ovat kuin suola valmiiksi rasittavassa päivässä.

Sotkijat. Asiakas etsii vaikkapa omaa kokoaan paitakasasta, tietenkin levittäen päällimmäiset paidat ympäri ämpäri. Luulisi, ettei iso työ olisi nostaa niitä nätisti sivuun, ja oikean koon löytymisen jälkeen takaisin pinoon, mutta joillekin se tuntuu olevan ylitsepääsemättömän hankalaa.

"En mä tarvi kuittia, ei mee verotukseen."  Vau, ihanko itse keksit noinkin hassunhauskan jutun? Samaan kategoriaan menee muut mahtavat, eikä vähääkään kuluneet vitsit, koskien vaikkapa Keskon työntekijöiden paitoja, joissa lukee Tulikuuma. 

"Ai koodi ei toimi, no sehän on sitten varmaan ilmainen, hohoho!" Kyllä, tämä vaati oikein oman kohtansa, niin ärsyttävä ja kulunut vitsi. Usein kyseessä on vielä joku omenapussi tai paistopisteen tuote, jonka asiakkaan olisi itse pitänyt punnita.

Mattimyöhäiset. Kauppaan tullaan viittä vaille sulkemisajan tekemään viikon ruokaostokset, eikä kuitenkaan edes yritetä hoitaa asioita vikkelästi. Pahimpia ovat he, joille on jo muutaman kerran ilmoitettu paikan menevän kiinni, ja silti he hypistelevät jokaista tuotetta, joka nenän eteen osuu.

Tuppisuut. Suuta ei saada auki edes tervehdyksen verran, kiitoksesta tai muusta "ylimääräisestä" puhumattakaan. Toinen ihan yhtä ärsyttävä tapa on puhua puhelimeen ostoksia maksaessaan.

Kiukkupussit. Asiakas tulee kassalle niin, että sen tunnetun koon otsassa voi nähdä jo kymmenien metrien päästä. Se ei kuitenkaan riitä, vaan asiakas vielä purkaa kiukkunsa myyjään. Jokaisella on varmasti välillä huonoja päiviä, mutta silloinkaan ei tulisi purkaa kiukkuaan niihin, jotka eivät asiaan mitenkään liity.

Haaveilijat. Sillä aikaa, kun myyjä piippailee ostosten koodeja kassaan, asiakas haaveilee omiaan tai näppäilee puhelintaan. Sitten kun olisi aika maksaa ostokset, asiakas havahtuu, että missäs se lompakko taas olikaan, ja sitten sitä etsitään pitkin laukkua, ja jono takana sen kuin kasvaa.

Haisulit. Tätä tuskin tarvitsee sen kummemmin edes selittää, asiakas vain löyhkää ties mille ihmiseritteille tai muille järkyttävän hajuisille asioille niin pahasti, että laatta meinaa lentää.
DSC_8123XXXX

Kuulostaako tutulta? Millaiset asiakkaat - tai miksei myös asiakaspalvelijat - ovat teidän mielestänne pahimpia? 

26. tammikuuta 2015

MINULLA ON IKÄVÄ

DSC_0064 Elotulet + muuta 291 DSC_0035 UUSVUOSI1 IMG_6981 tangonana OLD Ei ehkä ollut maailman paras idea kuunnella keskellä yötä Scandinavian Music Groupia ja selata vanhoja kuvia. Kuitenkin niihin puuhiin eksyin, joten ei auttanut muuta kuin antaa palaa. Niitä vanhoja kuvia selaillessa tajusin, kuinka ikävä mulla onkaan kaikkea. 

Mulla on ikävä huolettomia aikoja, jolloin ei tarvinnut stressata mistään ja sai vain nauttia elämästä. Mulla on ikävä niitä kesäöitä, jolloin ei menty nukkumaan ollenkaan vain siksi, kun oli niin kivaa, ettei kerinnyt unihiekat silmiä painaa. Mulla on ikävä aikaa, jolloin laulettiin niin kovaa, kuin keuhkoista vain ääntä lähti, vain laulamisen ilosta. Mulla on ikävä aikaa, jolloin naurettiin ihan turhillekin asioille vatsalihakset kipeänä. Mulla on ikävä aikaa, jolloin pää oli täynnä kaikkia pähkähulluja ideoita, ja oli vielä rohkeutta toteuttaakin niitä. Mulla on ikävä pitkiä keskusteluhetkiä, jolloin oikeasti vuodatettiin oikein sydämen kyllyydestä, ja kaikki keskittyivät siihen eikä mikään häirinnyt.

Mulla on ikävä aikaa ennen älypuhelimia.

22. tammikuuta 2015

ELÄMÄÄ INSTAGRAMISSA

KOLLAASI2Isosta kuvasta vasemmalle ja siitä alaspäin kiertäen.
Judah Smithin Jesus is____ -kirja. Huh huh, en oikein keksi edes sanoja kuvaamaan tuota kirjaa. Ihan mahtava. Suosittelen sitä ihan jokaiselle. Olemassa on myös suomenkielinen versio, mutta tuo englanti on kyllä todella helppolukuista, että minäkin, joka en englantia juurikaan puhu, ymmärrän kyllä! | Aina on tilaa uudelle selfielle. Mä en oikein edes tajua näiden selfieiden tarkoitusta, mutta silti niitä tulee otettua vähän turhankin usein. | Siinä vaiheessa on varmaan aika ruveta kyseenalaistamaan omaa mielenterveyttään, kun neljän ja viiden välillä aamuyöstä tekee kauppiksen matikan tehtäviä. Sieltä on kuitenkin valmistuttu jo vuonna 2012... | Frendit. Ehkä maailman paras tv-sarja ikinä! Katsoin muutama päivä sitten sarjan viimeisen jakson ja... No itkuhan siinä pääsi. | Siitä kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos teillä on keskinäinen rakkaus. | Selfietikun testailua! Tuo tikku on myös kätevä, kun katsoo vaikkapa niitä Frendejä puhelimella, niin saa puhelimen tikun päähän ja toisen pään sohvan väliin, ja kas, kädet onkin vapaana vaikka jäätelökulhoa varten, hah!
KOLLAASIIsosta kuvasta oikeanpuoleiseen ja siitä ylöspäin kiertäen.
Taas näitä selfieitä. Toinen mitä en ymmärrä, on nuo selfiet, joissa on kaksi samaa kuvaa vierekkäin. Ja kyllä, silti itsekin tein niin. | Selfie... | Taru teki aivan mahtavia lättyjä, joita popsittiin menemään jäätelön ja marjojen kanssa. Nam! | Seinäjoen ILTA. Viime ILTA oli kyllä jotakin ennennäkemätöntä, jotain mahtavaa. Onneksi seuraava ILTA kolkutteleekin jo oven takana! | Vastapainoksi nuolle Tarun tekemille lätyille kuva mun kauniista lätyistäni. Ei tule musta leipuria. | Yksi kuva siltä kuvaussessiolta, kun mikään ei sujunut!

Mitä tykkäätte tällaisesta postauksesta? Teenkö jatkossakin näitä vai onko idea kuolleena syntynyt, hah?

20. tammikuuta 2015

TARINOOTA JURVANPERÄLTÄ OSA 6

Mitäpä ootte mieltä, hypättäiskö pitkästä aikaa jurvantarinoiden pariin? Hmm, ei kuulu mitään, joten tulkitsen hiljaisuuden myöntymisen merkiksi, haha. Tämä ei oikeastaan ole yksittäinen tarina, vaan tapa jota toteutin lapsena tietyissä tilanteissa. Tämä taitaa sijoittua johonkin 2000-luvun alkupuolelle.

Niin kuin olen teille jo muutaman kerran todennutkin, pelkään todella montaa asiaa. Pienenä pelkäsin ihan järkyttävän paljon ukkosta, tai pikemminkin ukkosen aikana. Piilouduin pöydän alle ja huusin aina, kun jyrähti. Kuitenkin, joku oli joskus kertonut minulle, että muovi tai kumi suojelee ukonilmalla, eli jos on jonkin kumin tai muovin lähellä, salama ei osu ihmiseen. En tiedä, pitääkö se paikkaansa, mutta pienenä uskoin siihen.

Siitähän se idea sitten lähti ja keksin kuin keksinkin keinon välttyä salamoilta. Meillä kun oli siihen aikaan pari sellaista puhallettavaa muovituolia (siis tällaisia(klick).), joten tiukan paikan tullen kaivoin tuolin esiin ja puristin sitä rystyset valkoisina niin kauan, että ukkonen oli varmasti mennyt ohi. On kyllä mahtanut näyttää koomiselta, kun pikkutyttö istuu keskellä olohuoneen lattiaa puristaen kaikin voimin muovituolia, uskoen sen pelastavan hänet varmalta tuholta. Sitä en sitten tiedä auttoiko tuoli, mutta eipä koskaan salama minuun iskenyt, joten jotainhan siitäkin voi päätellä, hah!

lightning-351195_1280 Kuva on napattu sivulta http://pixabay.com/, josta saa muuten ihan vapaasti lainata kuvia tarpeisiinsa, ilman pelkoa tekijänoikeusrikoksesta. Suosittelen!

Jos on heittää postausaiheita, otan ilomielin vastaan! Ja hei, kertokaa ihmeessä mitä teille kuuluu?

17. tammikuuta 2015

NYT EI VAIN SUJU


Jostain syystä nyt tuntuu siltä, ettei mikään, mitä lähtee tekemään, ota onnistuakseen. Esimerkiksi kirjoittaminen, olen aloittanut jo monta postausta, mutten vain osaa lisätä kirjaimia toistensa perään, ainakaan muodostaen järkeviä lauseita. Ajattelin sen johtuvan aiheesta, mutta tilanne ei helpottunut vaikka aiheen vaihtoikin. Myöskään kuvaaminen ei ole viime päivinä onnistunut, vaikka kamera onkin mukanani kulkenut joka paikkaan. Olisi halu kirjoittaa ja päivitellä blogia, mutta inspiraatio puuttuu. 

Tänään kuitenkin mielessäni pyöri idea kuvia varten. Aamulla lähes heti herättyäni aloin valmistautumaan kuvauksia varten, värjäsin hiukseni, meikkasin teemaan sopivan meikin, puin oikeanlaiset vaatteet päälle. Kaivoin kameran esiin ja passitin Tarun kuvaajan paikalle. Hetken jos toisenkin taistelimme täydellistä kuvaa metsästäen, sitä kuitenkaan saamatta. Ei vain onnistunut, sekään.

Mutta tiedättekös mitä? Aina ei ole pakko sujua. Meillä oli järkälemäisen hauskaa kuvaussession aikana, vaikkei nyt niitä täydellisiä kuvia saatukaan aikaiseksi. Nauroimme lähes pissat housuissa niin, ettei siitä meinannut tulla loppua ollenkaan. En muista milloin olisin viimeksi nauranut noin paljon, koko sydämen kyllyydestä. Se, jos mikä, sai mut tajuamaan, ettei tämä elämä nyt oikeasti ole niin vakavaa. Ei elämä siihen kaadu, jos muutaman päivän, tai jopa muutaman viikon pitää hiljaiseloa blogissa. Eikä elämä kaadu siihenkään, jos muutaman päivän pyhittää vain telkkarin katseluun eikä tee mitään järkevää. 
LAUGH
Silloin kun mikään ei suju ja turhauttaa ihan kaikki, on syytä vetää syvään henkeä, tehdä jotain aivan muuta tai sitten mokata kunnolla ja nauraa itselleen, koska silloinkin maailma nauraa mukana!

13. tammikuuta 2015

TAMMIKUUN SOITTOLISTA

PAPERILENNOKKI MUN IHOLLA IHF2 ETEEN JA YLÖS WHERE IM FROM WANNABE Kuvia klikkaamalla pääset kuuntelemaan biisiä Youtubesta tai Spotifysta
Kaikki kuvat
 heartit 

No mutta heipä hei te kaikenkarvaiset lukijani siellä ruudun toisella puolen! Mitäpä teille kuuluu? Halusin nyt tehdä tällaisen koosteen tän kuun soitetuimmista kipaleista, vaikka ei olla vielä edes kuun puolessa välissä. Nämä biisit ovat soineet kymmeniä, ehkä jopa satoja kertoja Spotifyssani lähiaikoina, enkä oikein edes tiedä syytä. Onpahan ainakin keskenään melko erilaisia veisuja, vai mitä ootte mieltä?

Ehkä olisi parempi vähän avata näitä valintoja ja vähän kertoa, mitä nämä kappaleet ehkä merkitsevät mulle. Ensinnäkin tuo Robin. Oi että, oon niin rakastunut tuohon biisiin. Pakko sanoa Robinista sen verran, että mä kyllä ihailen sitä jätkää. Niin lahjakas ja fiksu ikäisekseen. Vähän harmi, etten voi kehtaa mennä fanittamaan sitä keikoille pikkutyttöjen sekaan, hah!

Sitten Pete ja Kasmir. Kummastakaan laulajasta en aluksi tykännyt, mutta nyt oon alkanut lämpenemään. I have found taas on perus ylppäbiisi, jota oon Seinäjoen Illoissakin kuullut ja se kyllä toimii kielellä kuin kielellä. Elastiseen rakastuin - yllätys, yllätys - Vain Elämää -sarjan takia. Eteen ja ylös soi Vares-leffan loppulauluna, ja totta kai se jäi päähän soimaan, ja soi edelleen. Serafielia en oikein osaa edes selittää, niiden kaikki biisit on todella hyviä, ja jostain syystä tuota on tullut kuunneltua jonkin verran viime päivinä.

Hah, ja sitten viimeisenä muttei vähäisimpänä, vanha kunnon Spice Girls! Katsoin joulun aikana Gleen neloskautta, ja siinä he lauloivat tämän. Siitä asti olen kuunnellut varmaan päivittäin tätä, enkä vain väsy! Tulee aivan lapsuus mieleen Spice Girlsistä, mulla taisi olla muutamakin niiden juliste seiniä koristamassa. Ja ne Spice Girls -tikkarit, nam!

Mitäs tykkäätte mun soittolistastani? Ja mitä biisejä kuuluu teidän tammikuun soundtrackille?

11. tammikuuta 2015

RAIVOSTUTTAVAT KAILOTTAJAT

Tiedättekö mitä mä vihaan todella paljon? No joo, otsikon jälkeen se taitaa olla aika selvää. Mä vihaan kailottajia. Kailottajilla tässä yhteydessä tarkoitan ihmisiä, jotka huutavat puhelimiinsa niin, että koko kylä kuulee, ja tietenkin tekevät sen vielä julkisilla paikoilla. Ei mua se haittaa, jos joku puhuu normaalilla äänellä esimerkiksi kaupassa ollessaan puhelimeen, mutta voi pojat, minkä takia niihin luureihin täytyy huutaa niin julmetun kovaa?

Olin kerran kirkossa. Tai no totta kai olen ollut useammankin kerran kirkossa, niin kuin varmaankin me kaikki. Kerran kuitenkin takanani istui eräs miespuolinen henkilö, jonka puhelin alkoi kilistä kesken saarnan tulevan puhelun merkiksi. Herralla meni jonkin aikaa, ennen kuin hän sai kaivettua puhelimensa taskustaan ja vastattua siihen, ja soittoäänen voimakkuus nousi koko ajan hieman. 

Normaalistihan jos puhelin alkaa soimaan kirkossa tai muussa sellaisessa paikassa, missä kuuluisi olla hiljaa, ihmiset joko poistuvat paikalta vastaamaan puhelimeensa tai sitten hiljentävät sen, mutta mitäpä tekee kyseinen herra? Hän ottaa mukavan asennon, vastaa kovalla äänellä soittajalle ja kailottaa kaikessa rauhassa, piittaamatta vieressä istuvien vihaisista katseista. Ei, hän ei yrittänyt lopettaa puhelua tai puhunut lähes kuiskaten, ei todellakaan. Hän huusi keuhkojensa kyllyydestä, pitämättä mitään kiirettä puhelun lopettamisen suhteen.

Siis mä en vain ymmärrä. En tiedä teistä muista, mutta mut on ainakin opetettu niin, että on epäkohteliasta vastata puhelimeen esimerkiksi kirkossa tai koulussa, enkä todellakaan sellaista tee. Useimmin kailottajiin kuitenkin törmää kaupassa, bussissa tai kadulla, missä puhelimeen puhuminen on ihan sallittua. Eikä se haittaisikaan, jos ihan normaalilla äänellä juttelisi mukavia, mutta elämme kuitenkin jo vuotta 2015, jolloin ei enää tarvitse puhelimiin huutaa, että langan toisessa päässä olevat kuulisivat sen. Ei kai se ole liikaa vaadittu, että sen oman navan kaivelun sijaan katsoisi hieman ympärilleen ja ottaisi muutkin huomioon, madaltaisi äänenvoimakkuutta edes hiukkasen, ettei oikeasti koko kylä kuule sitä huutoa.
 
KAILOTTAJAT 
Vihaatko säkin kailottajia? Tai ootko sä kenties itse sellainen (häpeä, jos olet)?

8. tammikuuta 2015

LITTLE THINGS

Tiedättehän, kun on niitä pieniä asioita, jotka saattavat olla ihan arkisiakin, jotka tekevät päivästä paremman? Aloin miettimään eräänä iltana, mitä kaikkia sellaisia asioita on, ja niitä kertyikin aika mukava määrä. Sanonnan mukaan jokainen päivä ei välttämättä ole hyvä, mutta jokaisessa päivässä on jotain hyvää. Siinä on sanonta, jonka allekirjoitan! Mä en aina ole mikään positiivisuuden huippu, ja siksipä päätin listata hieman näitä elämän pieniä iloja, että voin sitten myöhemmin, kenties niinä huonoina päivinä, käydä muistuttamassa itseäni, ettei kaikki ole niin huonosti kuin silloin tuntuu.

Hymy vieraalta. Mun päiväni ainakin paranee heti kerta heitosta, jos joku tuntematon henkilö hymyilee mulle. Se voi olla kuka tahansa, naapurin mummo tai vastaantuleva lenkkeilijä.

Hauska kuva tai video netissä. Käsi ylös, kuka katsoo netistä hauskoja videoita ja vinejä, kun on huono päivä tai muuten vain tylsää? Mä ainakin teen niin, ja kyllähän ne ainakin vähän piristävät!

Kommentti blogiin, Facebook-tilaan tai Instagramiin. Kommentteja on aina kiva saada, oli ne sitten tutulta tai tuntemattomalta. Kaikista kivointa on, kun joku jaksaa kommentoida blogipostaukseen, ja kommentista huomaa, että hän on oikeasti kiinnostunut postauksen aiheesta tai blogista. Bloggaajat ymmärtää, vai mitä?

Kun löytää uuden, hyvän biisin tai elokuvan. Ai että, onko mitään ihanampaa, kuin löytää hyvä kappale, joka kuvastaa juuri sen hetkisiä tunteita tai elämäntilannetta? Tai jos katsoo elokuvan ja se on oikeasti hyvä ja mielenkiintoinen.

KOLLAASI

Spotify Premium. En voi kehua sitä tarpeeksi. Ei mainoksia, parempi äänenlaatu, puhelimella kuunnellessa saa valita minkä tahansa kappaleen milloin tahansa. Ja ai niin, ei mainoksia! Tämä alkaa kuulostaa jo vähän maksetulta mainokselta, mutta sitä se ei ole. Pakko hehkuttaa vielä kerran: e i  m a i n o k s i a !

Kamerat. Miettikää nyt, millaista elämä olisi, jos ei olisi kameroita? Huh huh, onneksi ei tarvitse sitä kokea. Huonona päivänä voi vaikka katsoa vanhoja kuvia ja muistella kivoja kesä- tai miksei myös talvihetkiä. Ostin tuollaisen kertakäyttökameran ja otan kuvia hetkistä, jotka haluan muistaa. Teetän kuvat varmaan vasta parin kuukauden päästä kameran täyttymisestä, etten muistaisi mistä kaikesta olen kuvan ottanut. 

Netflix. Mä katson todella usein Netflixistä sarjoja ja elokuvia ja se on kyllä jokaisen euron ja sentin arvoinen, mitä siitä maksan! Melkein päivittäin tulee katsottua ennen nukkumaan menoa jakso tai pari Frendejä.

Selfietikku. Ensin vähän nauroin näille selfietikuille, mutta olihan sellainen pakko ostaa myös itselle. Eikä kaduta! Nyt voi ottaa selfieitä niin, että kuvaan mahtuu muutakin kuin vain kasvot.

KOLLAASI2

Huulipunat, -kiillot ja -rasvat. Huulipunalla saa kivan pienen särmän yleisilmeeseen ja käytänkin niitä aika usein. Tietenkin myös huulikiiltoja ja -rasvoja tulee käytettyä, vähän muun meikin ja pukeutumisen mukaan.

Coca-cola. Ai että, oodi Coca-colalle! Ehdottomasti parhain limsa. Ja tietenkin sen täytyy olla tuota aitoa ja oikeaa kolaa, ei mitään halpa kopiota!

Hiusvärit. En tiedä mitä tekisin, jos en voisi värjätä hiuksiani. Maantienharmaat hiukset eivät vain sovi minulle, joten siksi olen hyvinkin kiitollinen tämän hetken hiusvärivalikoimasta, jossa on varaa valita. 

Popcornit ja voin makuinen popcorn-mauste. Nam nam!

Hyvät kirjat. Otin tänä vuonna tavoitteeksi lukea mahdollisimman monta kirjaa, toivottavasti saan tavoitteeni täytettyä. Tällä hetkellä menossa vasta toinen kirja, mutta eikö se tästä ala luistamaan! 

Näitähän löytyisi vaikka millä mitalla, mutta ehkä jatkan joskus paremmalla ajalla listaa. Aika materialisti taidan olla, kun näistäkin suurin osa on jotain tavaroita tai asioita joita voin omistaa, mutta no... Sellainen mä olen! 

Mitkä asiat tekee teidän päivistä paremman?

7. tammikuuta 2015

KIPUA PELKÄÄ EN... VAI PELKÄÄNKÖ SITTENKIN


Postauksistani ehdottomasti suosituin - tai ainakin luetuin - käsitteli pienen osan peloistani. Siinä mainitsinkin pelkääväni todella montaa asiaa, joten nyt voisi olla aika kertoa eräästä toisesta pelostani. Jos et ole tuota ensimmäistä pelkopostausta lukenut ja haluat sen lukea, se komeilee tuossa vasemmalla luetuimmissa nimellä "Pelkääjän paikalla", tai sitten voit mennä siihen suoraan tästä (klick).

Tämä pelko, jota tässä postauksessa käsittelen, on luultavasti uusin peloistani, eli en ole siitä kärsinyt kuin vasta muutaman vuoden. Pelkoni syntyi tapauksesta, joka sattui muutama vuosi sitten, joten katson parhaaksi hieman pohjustaa tätä kertomalla, mitä silloin tapahtui. 

Silloin kun vielä opiskelin, tarkemmin sanottuna lokakuussa 2011, eräänä koulupäivänä meidän täytyi kesken päivän lähteä koko luokan voimin ulos, muistaakseni siellä oli jokin kuvausjuttu silloin menossa. Kävelimme luokkani kanssa pihalle ja juttelimme matkalla jostain. En katsonut mihin astun, ja jotenkin horjahdin niin, että tipahdin portaissa yhden askelman. Tietenkin se vielä sattui niin, että oikea jalkani vääntyi nilkasta sivuttain, ja koko vartalon paino tuli sen päälle. Jalka murtui muutamasta kohdasta ja seuraavan viikonlopun vietin sairaalassa, jonka jälkeen makasin pari kuukautta kotona, kipsi jalassani ja sauvat kainalossani. 

No ajan myötä jalka parantui ja kävelikyky palautui, mutta arvet jäi. Nykyään joka kerta - siis ihan oikeasti jokainen kerta - kun kävelen portaissa suuntaan tai toiseen, näen mielessäni miten niissä voisi kaatua. Ihmismieli on sitten kummallinen, sillä minäkin olen kehittänyt mielessäni tusinoittain tapoja, kuinka niissä voisi kaatua, vaikka suurin osa niistä ei taida olla edes mahdollisia. Tämä tekee portaissa kävelyn todella sietämättömäksi ja yritänkin vältellä niitä parhaani mukaan.

Olen törmännyt kolmenlaisiin portaisiin, joissa aina kylmä hiki nousee selkärankaa pitkin ja sydän alkaa tykyttämään vähän tavallista lujempaa. Näistä ensimmäisenä on betoniset ulkoportaat, joissa siis tuo tapaturmakin sattui. Usein ne ovat todella liukkaat, joka saa minut pelkäämään vielä hieman enemmän niissä kävelyä, mutta se ei ole se suurin syy. Kauhean niistä tekee se kovuus, se on jotenkin loputonta. Niissä kaatuminen on aivan eri asia, kuin esimerkiksi puuportaissa kaatuminen, sillä se saa ikään kuin enemmän pahaa aikaiseksi. Toisena pelkään sellaisia oikein kapeita portaita, joissa täytyy oikein tarkkaan katsoa, mihin astuu, ettei vaankaan astu yli ja lennä pyrstölleen. Kolmantena, mutta kuitenkin melkein yhtä pelottavina kuin nuo betoniportaat, ovat portaat, joissa ei ole kaidetta. Nykyään joudun pitämään kaiteesta kiinni aina, kun portaissa liikun, joten on täyttä tuskaa, kun täytyy liikkua portaissa, eikä saa mistään otettua kiinni.

Tämä on tietysti aika hölmö pelko, sillä harvemmin sitä nyt oikeasti kaatuu ihan tavallisesti portaita kävellessä, mutta en vaan voi sille mitään. Mun vain täytyy keskittyä siihen kävelyyn täysillä, kun portaissa kuljen, enkä todellakaan pysty katselemaan ympärilleni tai juttelemaan mukavia. Niin kuin voi arvatakin, tämä tekee portaissa liikkumisesta melko hidasta puuhaa, joten aina tulee kauheat paineet, jos takana joku tuleekin vähän kovemmalla vauhdilla. Silloin on vain väistettävä, sillä en todellakaan pystyisi juoksemaan portaissa. Hrr, pelkkä ajatuskin nostaa ihokarvat pystyyn...
IMG_5823

Onko teidän peloilla jokin tarina, miten ne ovat syntyneet? Jakakaa ihmeessä se kanssani!

6. tammikuuta 2015

NEXT STOP: JYVÄSKYLÄ


Eilen lähdimme kaverieni kanssa kohti Jyväskylää, tarkoituksenamme osallistua siellä olevaan nuortentapahtumaan, Loppiaistapaukseen. Matka kohti Jyväskylää oli pitkä ja kivinen, ja jos nyt ihan rehellinen olen, niin ihan kuolettavan tylsä. Matkaväki oli väsynyttä, musiikki raikasi korvieni välittömässä läheisyydessä niin, ettei edes omia ajatuksiaan kuullut, ja varpaat olivat niin jäässä, ettei niitä uskaltanut liikuttaa, kun pelkäsi niiden katkeavan. No mutta, matkasta selvittiin, vaikka se loputtomalta tuntuikin!
AUTO' Tarkoituksena oli käydä kiertelemässä vaatekauppoja ennen tapahtumaan menoa, mutta koska lähtö venyi vähän pidemmälle kuin oli suunniteltu, ei ollut hirveästi aikaa shoppailla. Kävimme kuitenkin pikaisesti muutamassa vaatekaupassa, joista mukaan tarttui vain huivi, joka oli vähän pakko ostaa, sillä oli niin hyytävän kylmä. Nappasimme Mäkkäristä pirtelöt mukaan ja suuntasimme Lyseonkadulle, Helluntaiseurakuntaan.
MINÄ Ilta alkoi leppoisasti alakerrasta kahvion puolelta, jossa oli Seinäjoen oman pojan Aksu Latosaaren keikka. Aksun musiikki on mukavan rauhallista ja jotenkin toi kesän mieleen. Voisin kuvitella sen musiikin soivan taustalla lämpiminä kesäiltoina, mutta hyvin se toimi myös kylmänä talvi-iltana, hah! Niille, joille Aksu ei ole tuttu, hänen musiikkivideonsa voi käydä katsomassa täältä (klick). Valitettavasti kuvia ei bändistä tullut otettua, sillä istuimme niin sivussa, ettemme nähneet kunnolla, enkä sitten jaksanut lähteä kameran kanssa hiippailemaan mihinkään. 
KÄSI Seuraavaksi alkoi vähän "virallisempi" osuus yläkerrassa. Se noudatti nuortenilloista tuttua kaavaa, eli ensin muutaman biisin ajan ylistystä, sitten todistusvideo, noin puoli tuntia kestävä puhe ja lopuksi vielä hieman ylistystä. Ai niin, taisi siellä olla jokin tanssiesitys ihan aluksi, mutta sitä en kunnolla nähnyt. Puhumassa oli Tommi Koivunen, joka puhui mielestäni selkeästi ja hauskasti, niin että hyvin jaksoi kuunnella puheen alusta loppuun.
TOMMIIllan jälkeen riensimme jälleen kohti - yllätys, yllätys - Mäkkäriä, sillä jokaisella meistä oli hirveä nälkä. Lämmittelimme siellä tovin ja sitten lähdimme kohti kotia. Pysähdyimme vielä Hirvaskankaan Abc:llä, ja ajattelimme, ettei ollut vielä tarpeeksi kylmä, joten ostimme jäähilejuomat helpottamaan oloa! Matka kotiin sujui leppoisasti vanhoja suomipop-klassikoita kuunnellessa ja laulaessa. Jännä miten vieläkin osaa ulkoa monet laulut, joita on pienenä kuunnellut, kuten Tiktakin hitit, hah! Kahden jälkeen yöllä olimme viimein kotona lämpimien peittojen alla, vaikka hetki meni, ennen kuin lämpeni kunnolla, että sai nukuttua.
JUOMA Sellainenpa oli meidän matkamme. Kuvia ei hirveästi tullut otettua, vaikka mukana oli kaiken maailman kamerat ja muut härpäkkeet, mutta eiköhän nämä riitä. Ja hei, jos asutte Jyväskylässä tai siinä lähellä, menkää ihmeessä tänään sinne Loppiaistapaukseen, tilaisuudet vielä tänään kello 14.00, 16.30 ja 19.30! Lisätietoa löytyy tapahtuman nettisivuilta, eli täältä (klick)!

3. tammikuuta 2015

BE THE LIGHT

"When the lights started out, they don't know what they heard. Strike the match, play it loud, giving love to the world.We'll be raising our hands, shining up to the sky. Cause we got the fire, fire, fire, yeah we got the fire fire fire..." (Ellie Goulding - Burn)

Eräänä iltana leikittelin ajatuksella: jos on pimeä huone, jossa sytyttää tulitikun, sen valohan täyttää koko tilan, eikö niin? Kun taas jos on valoisa huone, ei mikään varjo tai pimeys voi peittää kaikkea sitä valoa huoneesta. Tämä on oikeastaan aika lohduttavaa. Kuten varmasti suurin osa teistä tietää, olen uskovainen, ja koen tämän sillä tavoin, että valon (=Jeesuksen) ollessa kanssani, ei voi mikään pimeys sitä tai minua horjuttaa. (Tähän väliin sanon, ettei tämä ole mikään käännytyspuhe tai saarna, joten voitte huoletta ateistit ja muutkin tämän lukea loppuun) Raamatussa kehotetaan meitä olemaan valona muille, ja vaikka siinä viitataankin uskovaisiin, uskon sen tarkoittavan kaikkia maailman ihmisiä. 


Aloin pohtimaan, että tuonko minä valoa ympärilleni, esimerkiksi kannustamalla muita? Olenko minä valmis auttamaan toisia, pysähtymään kuuntelemaan heidän huoliaan, kulkemaan vierellä? Osaanko sanoa ne sanat, jotka lohduttavat, nostanko toisia ylös vai painanko alas? Valitettavan usein olen niin kiireinen omien asioideni kanssa, etten kerkeä pysähtyä kuuntelemaan, mitä läheisilleni oikeasti kuuluu. Siltikään, vaikka olisi niin helppo heittää pieni hymy tai kehu toiselle, sitä ei tule tehtyä, ainakaan tarpeeksi usein. Ja se voisi olla juuri se, mitä hän sillä hetkellä tarvitsee.

Haluan jakaa teidän kanssanne pienen tarinan. Noin vuosi sitten, kun kuljin päivittäin samaa reittiä töihin, minua vastaan tuli usein hölkkäävä äijäporukka, jolla oli tapana toivottaa hyvät huomenet minulle, ja todennäköisesti myös muille vastaantulijoille. Ensin pidin tuota outona, sillä eihän se kovin suomalainen tapa ole, enkä heistä ketään tuntenut. Vastasin kuitenkin kohteliaasti, vaikka luulin heidän vain erehtyvän henkilöstä. Kuitenkin kun tuota oli jatkunut parisen viikkoa, huomasin aamuisin jo odottavani, milloin miehet tulevat vastaan. Huomasin, että päivät jolloin he olivat tulleet vastaan, sujuivat paljon paremmin kuin päivät, jolloin en heitä nähnyt. 

Niinkin yksinkertainen asia, kuin hymy tai tervehtiminen, voi pelastaa toisen päivän. Ikinä ei voi tietää, kuinka yksinäinen joku on, tai kuinka huono päivä hänellä on. Ja hei, eihän siitä kenellekään mitään haittaakaan ole, vai mitä? Mielestäni olisi älyttömän siistiä, jos useampi alkaisi harrastamaan tuollaista, kuin nuo miehet. Enkä nyt tarkoita hölkkäämistä, vaikka onhan sekin ihan kelpo harrastus, hah. Ehkä se voisi olla tämän vuoden uudenvuodenlupaus. Minä ainakin tahdon tuoda valoa ympärilleni. Tahdotko sinä?  
VALO

And we gonna let it burn, burn, burn, burn!

BE THE LIGHT

"When the lights started out, they don't know what they heard. Strike the match, play it loud, giving love to the world. We'll be raising our hands, shining up to the sky. Cause we got the fire, fire, fire, yeah we got the fire fire fire..." (Ellie Goulding - Burn)

Eräänä iltana leikittelin ajatuksella: jos on pimeä huone, jossa sytyttää tulitikun, sen valohan täyttää koko tilan, eikö niin? Kun taas jos on valoisa huone, ei mikään varjo tai pimeys voi peittää kaikkea sitä valoa huoneesta. Tämä on oikeastaan aika lohduttavaa. Kuten varmasti suurin osa teistä tietää, olen uskovainen, ja koen tämän sillä tavoin, että valon (=Jeesuksen) ollessa kanssani, ei voi mikään pimeys sitä tai minua horjuttaa. (Tähän väliin sanon, ettei tämä ole mikään käännytyspuhe tai saarna, joten voitte huoletta ateistit ja muutkin tämän lukea loppuun) Raamatussa kehotetaan meitä olemaan valona muille, ja vaikka siinä viitataankin uskovaisiin, uskon sen tarkoittavan kaikkia maailman ihmisiä. 


Aloin pohtimaan, että tuonko minä valoa ympärilleni, esimerkiksi kannustamalla muita? Olenko minä valmis auttamaan toisia, pysähtymään kuuntelemaan heidän huoliaan, kulkemaan vierellä? Osaanko sanoa ne sanat, jotka lohduttavat, nostanko toisia ylös vai painanko alas? Valitettavan usein olen niin kiireinen omien asioideni kanssa, etten kerkeä pysähtyä kuuntelemaan, mitä läheisilleni oikeasti kuuluu. Siltikään, vaikka olisi niin helppo heittää pieni hymy tai kehu toiselle, sitä ei tule tehtyä, ainakaan tarpeeksi usein. Ja se voisi olla juuri se, mitä hän sillä hetkellä tarvitsee.

Haluan jakaa teidän kanssanne pienen tarinan. Noin vuosi sitten, kun kuljin päivittäin samaa reittiä töihin, minua vastaan tuli usein hölkkäävä äijäporukka, jolla oli tapana toivottaa hyvät huomenet minulle, ja todennäköisesti myös muille vastaantulijoille. Ensin pidin tuota outona, sillä eihän se kovin suomalainen tapa ole, enkä heistä ketään tuntenut. Vastasin kuitenkin kohteliaasti, vaikka luulin heidän vain erehtyvän henkilöstä. Kuitenkin kun tuota oli jatkunut parisen viikkoa, huomasin aamuisin jo odottavani, milloin miehet tulevat vastaan. Huomasin, että päivät jolloin he olivat tulleet vastaan, sujuivat paljon paremmin kuin päivät, jolloin en heitä nähnyt. 

Niinkin yksinkertainen asia, kuin hymy tai tervehtiminen, voi pelastaa toisen päivän. Ikinä ei voi tietää, kuinka yksinäinen joku on, tai kuinka huono päivä hänellä on. Ja hei, eihän siitä kenellekään mitään haittaakaan ole, vai mitä? Mielestäni olisi älyttömän siistiä, jos useampi alkaisi harrastamaan tuollaista, kuin nuo miehet. Enkä nyt tarkoita hölkkäämistä, vaikka onhan sekin ihan kelpo harrastus, hah. Ehkä se voisi olla tämän vuoden uudenvuodenlupaus. Minä ainakin tahdon tuoda valoa ympärilleni. Tahdotko sinä?  
VALO

And we gonna let it burn, burn, burn, burn!